perjantai 31. tammikuuta 2014

Ruokolahti / Kolmiköytisien vuoren kalliomaalaus

                                           Riki Sorsa "Suolaista ja makeaa"

Tänään ollaan vaihdettu Rautjärveltä Ruokolahdelle ja ollaan kohteella, minkä menneisyys ulottuu kauas taaksepäin. Itse asiassa tänään liikutaan 5000 vuotta takaperin tapahtuneiden asioiden parissa. Vuorossa on Kolmiköytisien vuoren kalliomaalaus, minkä löysi kesällä 1977 Kymenlaakson maakuntamuseon amanuenssi Timo Miettinen. 
Kolmiköytisien vuori

Kuinka kalliomaalauksen ikä pystytään määrittelemään? Apuna pitää käyttää Saimaan vedenpinnan korkeuksien vaihteluita eri aikoina Saimaan vesistöalueella. Niiden mukaan tämä kalliomaalaus pystytään ajoittamaan 5000 vuotta vanhaksi. On mielestäni melko ihmeellistä, että se on säästynyt tähän päivään, koska itse en ainakaan usko uhdenkään maalin olevan paikallaan vastaavan ajan kuluttua. Osasivatpa tehdä melkoisen hyviä maaleja aikoinaan punamullasta eläinten verta tai rasvaa hyödyntäen. Säilymiseen auttaa toki myös maalausten syrjäinen sijainti, maalauksen päällä oleva kivinen lippa ja kalliota pitkin valuneeseen veteen liuennut piioksidi, mikä on muodostanut suojaavan kalvon maalauksen päälle.
Kalliomaalaus erottuu selvästi ympäristöstään 
Kuinka nämä maalaukset aikoinaan sitten on sudittu kallioseinämään? Tarkastihan kukaan ei sitä voi tietää, mutta on oletettu että tekemisessä olisi käytetty ilveksen käpälää, koska tuona aikana yleisesti käytettyä jäniksenkäpälää käytettäessä jälki olisi ollut ohuempaa... No, ehkä joku tietää tästä vielä meitäkin enemmän!
Kuviot ovat vieläkin selvästi tunnistettavissa 

Kooltaan maalaus on noin 1,5m *2,5m, mutta ilmeisestik uvioita on tehty eri aikoina, niinpä kuvioiden tarkat rajat ovat sulautuneet toisiinsa. Alueelta väitetään löytyvän myös lisää maalauksia, mutta ne vaatisivat lisätutkimuksia. Jäämme odottelemaan niitä...

Lopuksi ajo-ohje kalliomaalaukselle:

Ruokolahden kirkolta ajetaan Ukonsalmen sillan yli ja käännytään oikealle Salosaaren tielle, joka jatkuu Äitsaarentienä 
Savilahden kylälle. Käännytään vasemmalle risteyksestä, jossa opasteet Savilahti, Sopala. Aja Sopalantietä Sopalan 
suuntaan noin 1 km, jolloin tie kääntyy oikealle Kirjamoinniementielle. Tätä tietä ajetaan noin 300 metriä ja pysäköidään 
auto polun alkuun "paikoitusalueelle". 
Edessä on noin 10 min kävelymatka rantaa kohden viitoitettua polkua pitkin. 


torstai 30. tammikuuta 2014

Rautjärvi / Hiitolanjoen voimalaitokset

      
                                            Eppujen "Rannalla vihreän joen"

Männä kesänä piipahdimme Rautjärvellä useasti ja kameran muistikortille tallentui laavulla makoilun ja makkaranpaiston lisäksi jokunen valokuva Hiitolanjoen voimalaitoksista, jotka olivat Simpeleen teollistumisen ehdoton edellytys. Valitettavasti tuli mokattua tämäkin homma ihan huolella, koska joen varrella oleviin kolmeen koskeen on rakennettu voimalaitokset, mutta niistä kiintoisin jäi tietenkin kuvaamatta. Jos asiasta olisi ollut tietoa etukäteen, niin tokihan tuo vaatimaton kävelyretki paikan päälle olisi tehty.

Mutta koska tämäkin vaatii uusintavierailua, niin julkaistaan nyt sitten kuitenkin vaillinaisena. Ehkä tuo kuvaamatta jäänyt Lahnasenkosken, Suomen ainut puurakenteinen, voimalaitos tulee myöhemmin kuvattua. 

Sähkövoima oli edellytys Simpeleen paperitehtaan toiminnalle ja niinpä toimeen ryhdyttiin turvaamaan tehtaan vuonna 1906 alkaneen paperintuotanto. Venäjänpuoleiselle alueelle jäi muutama voimalaitos rajansiirtojen takia 1940-luvulla, mutta kolme on vielä Suomen puolella ja ne kaikki ovat toiminnassa tänä päivänäkin siirtäen energiaa valtakunnan verkkoon.
Helsinkiläisiä kalastajia Hiitolan joen varrella
Ylijuoksutusta Kangaskoskella
Kangaskosken voimalaitos
Kuiva uoma odottaa juoksutusta
Ritakosken voimalaitos
Valitettavasti tällä kertaa enempi kuvapainotteinen postaus, mutta laitetaan lopuksi voimalaitosten rakennusvuodet näkyviin. Lahnasenkoski 1911, Ritakoski 1920 ja Kangaskoski 1925. Kaikki ovat toiminnassa vieläkin ja osassa niistä on jäljellä jopa alkuperäisiä koneiston osia, joten kyllä ennen osattiin rakentaa kunnollista tavaraa... 

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Savitaipale / Europaeuksen muistomerkki

       Europaeuskin saattoi hyräillä matkoillaan J.Karjalaisen "Mä meen" biisiä

Jatketaanpa edellisesä kirjoituksessa aloitettua kansanperinneteemaa. Johannes Häyhän tavoin David Emmanuel Daniel Europaeuskin tunnetaan tekemästään kansanperinteen keräämisestä, vaikka hänen roolinsa kansalliseepoksemme Kalevalan kokoajana onkin jäänyt melkoisen tuntemattomaksi muualla kuin Savitaipaleella, jonka suuri poika Europaeus oli. Niinpä onkin loogista, että Savitaipaleelle pystytettiin vuonna 1971 hänen kunniakseen oma muistomerkki, mihin professori Viljo Savikurki teki reliefin.
Europaeuksen patsas Savitaipaleen keskustassa

Europaeus(1820-1884) oli omana aikanaan merkittävä kansanperinteen kerääjä, vaikka kaikki ajattelivat, ettei Kalevalan ja Kantelettaren julkaisujen jälkeen mitään erikoista enää löytyisi. Kuinka väärässä he olivatkaan... Savitaipaleen pappilassa pappisperheeseen syntynyt Europaeus opiskeli pienestä pitäen vieraita kieliä isänsä laajan kirjaston avulla ja lisäksi hänen sisällään paloi liekki, joka vaati häntä tutkimaan outoja ja erikoisia asioita. Tiedemies luonteensa hän paljasti kaikille väittämällä ihmiskunnan olevan kotoisin Afrikasta, kuten asia nykyisin hyvin tiedetään. Sen sijaan hän joutui kokemaan pilkkaa ja ivaa omista tutkimuksistaan.

Ennen laajempaa tutkimustyötä hänen piti kouluttaa itsensä, mikä olikin köyhtyneen perheen lapselle kova tehtävä. Kuitenkin 12-vuotiaana hän lähti Käkisalmeen saksankieliseen kouluun ja lopulta kirjoitti itsensä ylioppilaaksi Viipurin lukiosta keväällä 1844. Tämän jälkeen edessä oli siirtyminen Helsingin yliopistoon, missä hän ryhtyi lukemaan Suomen kieltä Kalevalan innoittamana. Ensimmäisenä yliopistovuotenaan hän käänsi geometriakirjan saksasta suomenkielelle, mutta rahattomuus pakotti hänet lähtemään Kajaaniin Elias Lönnrotin apumieheksi sanakirjatyöhön. Nopeasti heidän keskinäiset keskustelunsa saivat Europaeuksen innostumaan runonkeruumatkoista Itä-Karjalaan.
Patsaasta löytyy myös kaiverrettua tekstiä

Ensimmäisellä matkallaan hän hän kulki jalkaisin 1600 kilometriä keräten reissullaan lähes 300 uutta runoa ja teki lukuisia muistiinpanoja sanakirjaa varten. Kulkeminen tiettömässä maastossa oli vaarallista ja seikkailuilta ei voinut välttyä. Hän eksyi ajoittain, joutui pidätetyksi ja putosi heikkoihin jäihinkin, mutta mikään ei estänyt hänen matkantekoaan. Toisella matkallaan hän keräsi 329 runoa ja kolmannella matkallaan 700 runoa. Yhteensä hän teki seitsemän pitkää runojenkeruumatkaa. Europaeuksen runojen takia Kalevalan uudistettu painos muuttui lähes kaksi kertaa laajemmaksi, sisältäen nykymuodossaan enemän Europaeuksen keräämiä runoja kuin Lönnrotin. Tämä oli ainakin itselleni aivan uutta tietoa.
Olkkolan kartanon pihapiiristä löytyy Europaeus musea

Myöhemmin hän reissasi lukuisia kertoja Aunuksessa, Tverin Karjalassa ja Novgorodin alueella etsimässä Suomen suvun esihistoriaa, löytäen näillä matkoillaan Kalevalaan oleellisena osana kuuluvat Kullervorunot. Boheemina tiedemiehenä ja kansanperinteen kerääjänä raha ei merkinnyt hänelle paljoakaan ja niinpä hän kuolikin rahattomana Pietarissa vuonna 1884 ja hänet haudattiin Pargalan köyhien hautausmaalle, mistä hänet siirrettiin ystävien toimesta Helsingin vanhaan hautausmaahan. Siellä hänen hautakivessään lukee koruttomasti "Kullervo-runoston pelastajalle"   






tiistai 28. tammikuuta 2014

Rautjärvi / Johannes Häyhän muistomerkki*

        Eric Claptonkin tietää, että paremminkin voisi mennä! "Got to get better"

Willimiehellä on taas angsti päällä! Ei ole montaa päivää takaperin, kun väitin kaiken olevan kunnossa....vaan kun ei ole. Mikä hitto siinä on, ettei vaan sormet juokse näppäimistöllä entiseen malliin? Olisikohan taas aika pitää pienen pieni breikki näistä kirjoituksista vai yrittäisinkö hakata päätä seinään ja saada jotain aikaan? Toisaalta himoitsemani blogin päätösristeily olisi hyvä toteuttaa sulien vesien aikana, joten kait tässä on yritettävä, josko se inspiraatio osuisi vielä kerran kohdalleen? 

Vaan koska kostea risteilymatka kiiluu jo silmissä, niin jatketaan esittelyjä Rautjärven kirkkopihasta löytyvällä 17.6.1989 paljastetulla muistomerkillä, jolloin tuli kuluneeksi 150 vuotta Johannes Häyhän syntymästä. Kyseessä on paikallinen merkkihenkilö, jonka kirjallinen tuotanto on jäänyt itselleni ja kenties monelle muullekin tuntemattomaksi. Tällaisena tilanne varmaan tulee säilymäänkin, vaikka esikoisteoksen Selitys millä tavalla naiminen Itä-Suomessa tapahtuu : ynnä siinä tilaisuudessa käytettäwät laulut nimi houkutteleekin kyseistä teosta pläräämään. Tämä Häyhän kansanperinteen keräämisprojektin ensimmäinen teos kuitenkin julkaistiin jo vuonna 1856, joten ainakin laulut lienevät itselleni pääosin tuntemattomia.... 
Johannes Häyhän (1839-1939) muistomerkki Rautjärven kirkkopihalla

Vaan pitänee muutama sananen mainita itse miehestäkin, ettei asia lipeä täysin asiattomuuksiin! Johannes Häyhä syntyi vuonna 1839 lähes 50 henkiseen suurperheeseen Häyhän kylässä Rautjärven Ilmeellä. Maatilan töiden lomassa hän opetteli itsekseen lukemaan, mutta koulua hän ei käynyt. Virallinen opetus jäikin häneltä nuorena saamatta kappalaisen pojan antamaa pikakurssia lukuunottamatta. Avuksi tuli kuitenkin Ilmeen hovin isäntä, joka lupasi kustantaa lahjakkaan nuoren opiskelun. Niinpä 17-vuotiaana Johannes poistuikin Rautjärveltä Viipuriin reikäleivät repussa ja ruplan raha taskussaan.

Viipurissa hän kävi kaksi vuotta rahvaankoulua ja siirtyi lopulta opettajaksi, toimien eri puolilla opetustehtävässä. Opettajan toimen ohella hänellä oli aikaa lukuisille luottamustehtäville ja kulttuuririennoille. Olipa hänellä näppinsä pelissä Viipurin museon perustamisessakin. Raskas työ vaati kuitenkin veronsa ja hän joutui vetäytymään eläkkeelle jo vuonna 1889 heikentyneen terveydentilan takia.  

Vaikka opettajan ammatti olikin tuohon aikaan melko arvostettu, niin silti Häyhä muistetaan paremmin kansanperinteen kerääjänä ja kirjailijana. Opettajan pitkiä kesälomia hyödyntäen, hän kierteli pitkin ja poikin nykyistä Etelä-Karjalaa ja kirjoitti ylös kuulemansa loitsut, sadut ja muut tsydeemit, sekä halusi myöskin julkaista aineistonsa, eikä jättää kirjoitusliuskoja pölyyntymään arkistoihin. 

Hän julkaisi oman materiaalinsa kaunokirjallisessa muodossa saadakseen suuremman levikin kirjoituksilleen. Kansanvalistusseura julkaisikin hänen kirjoituksinsa lehtisinä, jotka koottiin myöhemmin yhteen kirjaksi Kuvaelmia Itä-Suomalaisten tavoista. Muistomerkinkin pystyttäneen Häyhän sukuseuran ansiosta Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS julkaisi teoksen uudelleen kahtena osana, mitkä ovat Vuodenajat ja Perhe ja kylä.

Päivitys 10.11.2018
Muistomerkin suunnitteli Nina Sailo

maanantai 27. tammikuuta 2014

Parikkala / Täyssinän rauhan rajapyykki*

Täyssinän rauha v.1595 sai aikaan liikettä rajalinjan ylitse. Tom Petty "Refugee"

Pakkohan se on tunnustaa tähän alkuun, että otsikko on harhaanjohtava. Suoranaiseen valehteluun en toki syyllisty, koska vika ei ole minun.... Taannoin näet kerroin, että työkaverini Lea joutui työrauhan ylläpitämiseksi lähtemään tiiminsä kera kuvaamaan kohteita Parikkalaan. Onneksi tajusi lähteä, ettei tarvinnut alkaa murisemaan ja keksimään likalle lisätöitä kostoksi. Näitä Lean tiimin kuvia on vieläkin julkaisematta, joten puretaan hivenen näitä otoksia kaikkien nähtäville.
Lean tiimi Tetrisuolla tutkimassa outoja merkkejä kiven kyljessä. (Kaikki kuvat Tetrisuolta 7.9.2013 by Pertti Pääkkönen)
Tämmöisen Lean porukka löysi....

Niin, tehtävänantoni oli mielestäni selkeä, mutta mitä tapahtuikaan? Pyysin piipahtamaan Parikkalassa Tetrisuolla ja kuvata Täyssinän rauhan rajapyykki. Yksinkertaista, mutta eihän nuo löytäneet pahalaiset oikeaa kohdetta! Sen sijaan korvauksena sain lukuisia kuvia muista kivenmurikoista, jotka olivat täynnä kaiverruksia....jonkinsorttisia rajamerkkejä oman tulkintani mukaan.
Lea, tämä ei liity Täyssinän rauhaan....
Tämä voisi olla? Vai olisiko sittenkään.....

Näistä on nyt vähän vaikea sanoa, että mihinkä tapahtumaan mahtavat liittyä, mutta pääasia, että kuvat on otettu ja nyt jopa julkaistu. Ehkä joku paikallinen historiaimmeinen osaa kertoa meille tarkemmin?

Laitanpa tähän alle kuvan siitä "oikeasta" rajamerkistä, joka Lean piti kuvata. No replica tämä on ja paikkana Joensuun Carelicum, missä asti piti Willimiehen piipahtaa joululomilla, että saatiin oikeanlainen kuva etsitystä kohteesta. Kalliiksihan tuo kuvausretki muodostui telkkarin ja antiikkitavaran ostoineen, mutta en ole pitkävihaista sorttia...

Käyt ensi suvena alueella uudelleen, niin saadaan kuva oikeasta kivestä? Nyt ainakin tiedät, mitä pitää etsiä.... ;)
Joensuun Carelicumista löytyy replica Lean etsimästä rajapyykistä....vuosilukukin täsmää
Päivitys 15.7.2018

Sain taannoin yhdeltä lukijalta kommentin tästä kirjoituksesta. Tässä kommentti sanatarkasti lukijoidenkin tiedoksi....

Terve taas!

Kävin katselemassa Willimiehen sivuja, tosi mielenkiitoisia.  Jossain vaiheessa tulin linkissä olevalle sivulle.

http://willimiehenjaljilla.blogspot.fi/2014/01/parikkala-tayssinan-rauhan-rajapyykki.html

Kuvassa (jossa on teksti "Lea, tämä ei liity Täyssinän rauhaan") oleva rajakivi ei ole Tetrisuolla, vaan Parikkalan Rajavaaran kylällä. Olen itse käynyt tällä rajakivellä. Kivi on sillä rajalinjalla, jota pitkin kulki sekä Täyssinän että Uudenkaupungin rajat. Hakkaukset (Ruotsin kruunu ja Venäjän risti) ovat todennäköisesti Uudenkaupungin rajan merkkejä. Vuosiluku 1827 tarkoittaa isojakoa, joka tällä seudulla tehtiin juuri v. 1827.

Kuva, jossa on teksti "tämä voisi olla" on Rajavaaran kiven toinen puoli. Merkkien selitystä en tiedä. Tämä rajakivi ei muuten ole aivan tarkasti  sillä paikalla, mihin se kartassa on merkitty.

Komeita rajamerkkejä on myös Haukkavuorella, Ristimäessä ja Paljakanvuorella. Olen kolunnut poikani kanssa tätä rajalinjaa pari vuotta sitten. Mielenkiintoista historian havinaa.

Terveisin
Matti h

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Rautjärvi / Uudenkaupungin rauhan rajapyykki

 Rautjärveläisellä metsurilla oli "Onnenpäivä" vuonna 1948. Jannika B on samaa mieltä


Tapaninpäivänä 2013 Willimies kurvaili Williladyn kanssa kohti Joensuuta syömään Joensuun kokkaavan Iskän pöperöitä muutamaksi päiväksi, mutta eihän sitä taas malttanut olla kuvaamatta yhtä reitin varrelle jäänyttä kohdetta. Viime suvena tämä vaan jotenkin unohtui kaikessa hötäkässä, joten erhelmä piti hoitaa alta pois. 

Niinpä sitten pirteässä jouluisessa kaatosateessa kuvattiin Rautjärven Torsansalon tienvarresta löytyvä rajemerkki vuodelta 1722. Vastaava rajapyykkihän on jo esitelty Lappeenrannastakin, kuten lukijat saattavat muistaa? Jos on päässyt unohtumaan, niin löydät kirjoituksen kuvineen täältä.
Vaatimaton kivi tien varressa onkin historiallinen kohde

Kyseessä on siis erään Suomen historian raaimman ajanjakson eli Isovihan päättäneen Uudenkaupungin rauhan rajapyykki, joita kilkuteltiin maastoon. Useimmin kuitenkin rajalinjaus maastossa tapahtui kivikasoja rakentaen tai muuta suurta luonnonmuodostelmaa hyödyntäen. Tämä Torsansalon rajapyykki onkin yksi harvoja Etelä-Karjalasta löytyneitä. Varmaan niitä löytyy tulevaisuudessakin, koska vahingossa tämäkin löytyi. Vuonna 1948 paikallinen metsuri oli kivellä istuksimassa ja teroitti puukkoaan kiveä vasten, kun hän huomasi sammaleen peittämällä kivellä kaiverrukset.
Ruotsin ja Venäjän tunnukset kivessä 
Pitänee tähän lopuksi välittää Iskälle kiitokset tarjoiluista ja etenkin tulen avulla sulatettu sokeritoppa saksalaisessa glögitempussa oli upea, vaikka olinkin varma että koko mökkisi palaa maan tasalle. Niin ja oli muuten melkoisen vahvaa glögiä.... ensi joulua odotellessa!

lauantai 25. tammikuuta 2014

Parikkala / Naisshamaani

                 Helena Konttinenkin oli saarnaaja. Lynyrd Skynyrd "Preacher man"

Eilen olimme Parikkalan Uukuniemellä Paakasalmen hautausmaalla ja samalla paikalla olemme tänäänkin. Tänne on haudattu maan lepoon yksi kuuluisimmista uukuniemeläisistä. Kyseinen henkilö on Helena Konttinen, jota kutsuttiin elinaikanaan horros- ja unissasaarnaajaksi sekä naisprofeetaksi. Willimiehen slangilla kyseessä oli siis naisshamaani, joka saavutti ja julisti jumalalliset ilmestyksensä horrrostilassa.

Jo pikkutyttönä hän näki uskonnollisia unia ja kertoi niistä vanhemmilleen. Vanhemmat suhtautuivat hänen kykyihinsä kielteisesti ja estivät häneltä seuroissa käynnit. Tämä ei kuitenkaan toiminut, vaan Helena alkoi käydä seuroissa salaa ja oppi raamatun tekstien lisäksi seuroissa myös lukemaan. Varttuneempana hänen yksityiselämänsä oli raskasta, koska hänen ensimmäinen miehensä kuoli nuorena ja Helena avioitui uudelleen erään köyhän miehen kanssa. Uuden avioliiton myötä huollettavien määrä oli yli kymmenen henkeä, joista neljä oli Helenan lapsia.
Helena Konttisen hauta

Elämän kovat koettelemukset kaiketi vaikuttivat siihen, että vuodesta 1905 lähtien Helena koki jumalallisia ilmestyksiä horroksessa. Usein jopa useiden vuorokausien mittaisten horrosjaksojen aikana hän sai selityksiä raamatun teksteistä ja myöskin yksityiskohtaista tietoa tuonpuoleisesta. Näiden kokemusten takia hänen kokemaansa kiinnitettiin huomiota ja hänen sanansa levisivät ympäri Itä-Suomea.
No voi yhden kerran.....amatööribloggaaja taas kuvissa!

Lopulta hänen ympärilleen muodostui uukuniemeläisyydeksi nimetty herätysliike, mistä Willimieskin sai osansa Saaren kirkon kuvausmatkalla. Lisää tietoa löytyykin vieraskynä Williladyn kirjoittamasta tarinasta Saaren kirkosta, mikä löytyy täältä. Herätysliike toimi myöhemin aktiivisesti Parikanniemen orpokotiyhdistyksessä, mikä on vuodesta 1949 lähtien toiminut Ristiinassa. 

Helena Konttisesta kertovan dokumentin Ylen elävästä arkistosta voit käydä kuuntelemassa täältä.

 

perjantai 24. tammikuuta 2014

Parikkala / Laivaonnettomuus


                                          Georgia Satellites "Battleship chains"

Jaahas, tuli muutaman päivän paussi näihin kirjoitteluihin, mutta johan tuossa pitkä tarinaputki olikin! Tänäänkin jatketaan melko lyhyellä esittelyllä, mutta tavallaan ainakin itseäni kiinnostavalla. Valitettavasti tiedot on taas vähän sitä sun tätä... Kaikesta huolimatta jatketaan kesäisten kuvien esittelyillä, joita Willimies Toursin matkoilta löytyy vielä kasapäin. 

Vuorossa Parikkalassa, tarkemmin sanottuna Uukuniemellä, sijaitseva Paakasalmen hautausmaa. Miljöönä hautausmaat ovat tulleet matkoilla tutuiksi ja aina niillä liikkuessa törmää inhimilliseen hätään ja joskus mielenkiintoisen elämän eläneiden ihmisten hautoihin. Niin tälläkin kertaa. 

Onneksi jokainen esittelemäni paikka on askelen verran lähempänä Prinsessa Armadalla pidettävää blogin päätösristeilyä, minkä aikana riski risteilyaluksen pohjaan painumiseen on melkoisen mitätön, koska laiva on tanakasti ankkuroitu Lappeenrannan satamalaituriin. Tiedossa ei siis ole vaaran hetkiä myrskysäällä eikä kovassa aallokossa, ennen kuin edessä on poistuminen laatonkia pitkin kovalle maalle. Silloin saattaa sivutuulta olla Willimiehenkin purjeissa? Vaan sivuttulta oli Uukuniemelläkin 16.8.1903.

Tuolloin kirkkomatkalaisia kuljettanut höyrylaiva Aino, joka veti perässään proomua joutui vakavaan onnettomuuteen. Ylikuormitettu proomun katoas sortui matkalaisten painosta ja 18 kirkkomatkalaista hukkui tapaturman seurauksena. Koska Suomessa tuntuu olevan tapana pystyttää muistomerkki erilaisten sattumusten seurauksena, niin myös tämä laivaonnettomuus on oman muistomerkkinsä saanut. Ajasta ja tekijästä meillä ei ole mitään tietoa... 

Paakasalmen hautausmaalta löytyvä muistomerkki, mikä kertoo laivamatkailun vaaroista
 
18 kuolonuhria..

maanantai 20. tammikuuta 2014

Taipalsaari / Telakan muistomerkki

                                          Rauli Badding Somerjoki "Laivat"

Taipalsaarelle menevän patotien varrelta entisen Huhmarkallion leirintäalueen rantamailta löytyy tämän päiväinen kohteemme. Kyseessä on ehkä hivenen oudompi kohde kuin aiemmat Taipalsaareelta esittelmämme. Kyseessä on Taipalsaaren kulttuurilautakunnan vuonna 1985 pystyttämä muistomerkki kunnioittamaan entisten aikojen laivanrakentajia.
Muistomerkin taustalla Lappeenrannan ja Taipalsaaren yhdistävä patotie

Paikalla aloitti vuonna 1905 toiminnan liikemies Lauri Cedechvarf, joka perusti tänne Lahdentaan telakan. Kauaa ei tarvinnut odotella telakan rinnalle laivojen korjauspajaa, minkä perusti H.J.Jurvanen. Yhteistoiminta laitosten välillä oli saumatonta ja molemmat täydensivät toisiaan. Telakan perustajalla kävi myös tuuria, kun hän palkkasi työnjohtajaksi Pekka Väkevän. Hän pystyi organisoimaan telakan toiminnan äärimmilleen ja sen tuloksena telakalta valmistuikin noin 80 laivaa Saimaan laivaliikenteen tarpeisiin.

Olosuhteet kuitenkin muuttuivat ja Väkevästä tuli Lahdentaan telakan vuokraaja ja itsenäinen yrittäjä Cedechvarfin kuoleman jälkeen vuonna 1910. Myös korjauspajan omistussuhteet muuttuivat, kun vuonna 1913 kaksi koneenrakentajaa Kusti Lappalainen ja Janne Pitkänen ostivat sen omakseen. Tervahöyryt ja lotjat mitä telakalla rakennettiin vaativat kymmeniä miehhiä töihin laivanrakennuksen eri vaiheisiin, mutta säännöllisin väliajoin uusia laivoja valmistui ja niitä huollettiin korjauspajalla. Toiminta takasi kummallekin yritykselle töitä.
Muistolaatta

Telakalle mahtui kymmenen laivaa kerrallaan laitureihin ja niitä siirrettiin nostoradoilla ja rullavaunuilla hevosten vetämänä. Telakka-alue oli kiireisen toiminnan keskus, mutta sisällissota ja telakan tulipalo vuonna 1918 vaikuttivat laitoksen toimintaan. Palon jälkeen Lappalaiselle ja Pitkäselle tarjottiin ostettavaksi Lappeenrannan Konepaja, minne kaupanteon jälkeen toiminta keskittyikin. Lopulta Lahdentaan telakka lakkautettiin vuonna 1925.


sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Luumäki / Sisällissodan viimeinen taistelu*

                                            John Cougar Mellencamp "Hurts so good"

No joo, täällä ollaan näppäimistöllä taas. Kiireistäkin kiireisempi viikonloppu alkaa olla loppusuoralla ja jotain on saatu aikaankin! Pankista on haettu lupaus neljännesmiljoonan lainasta ja sormet syyhyävät haaskaamaan tästä summasta kelpo lovi johonkin omakotitaloon. Muutama kohde tässä on vielä jäljellä ennen lopullista ostopäätöstä. Asiat etenevät siis liukkaasti....kohta ei ehkä tarvitsekaan palata Willimiehen retkiltä Kaukaan tukikohtaan. Tämän asuntohärdellin päälle kun vielä muistuttaa, että SaiPa oli eilen jäätävän hyvä ja siviilipuolellakin kaikki on paremmin kuin hyvin, niin ei tässä oikein keksi mitään valittamisen aihetta, vaan on todettava John Cougarin tavoin, että hyvältä tuntuu....

Poitsujenkin kanssa äsken kokkailtiin hyvässä hengessä kelpo gourmet-lounas ja tarinoitiin asioita selviksi. Tältäkään osastolta ei liene ongelmia odotettavissa. Päinvastoin, vaikuttivat tyytyväisiltä isänsä toilailuihin. Tyytyväiseksi olen tehnyt muitakin tänä viikonloppuna....lauloin privaatisti Hurriganesin I Will Stayn, joten uudenvuodenlupaus numero kaksi on  nyt suoritettu. Taidan tänä vuonna keritä toteuttamaan aikamoisen kasan suunnitelmiani?

Silti tämä blogi ei ikinä pääty, jos näitä kohteitakin ei liitä näihin henkilökohtaisempiin juttuihin. Tänään on vuorossa viimeinen sisällissotaan liittyvä tarina, missä esittelen valtatie 6:n varrella Luumäen Kiurulan suoralla sijaitsevan sisällissodan viimeisen taistelun muistomerkin. Luumäellähän on kyseenalainen kunnia olla sisällissodan ensimmäisen ja viimeisen taistelun alueena. Toki jotkut väittävät muutakin, mutta me menemme näillä tiedoilla eteenpäin....tai ainakin Kiurulan suoralle.
Sisällissodan viimeisen taistelun muistomerkki valtatie 6:n varrella

Huhtikuun 29.päivänä yrittivät valkoiset joukot hyökätä Lappeenrannasta Luumäen asemalle, mutta homma ei onnistunut. Vasta Pulsan aseman menetys ja rautatieyhteyden katkeaminen Viipurin suuntaan sai punaiset pakomatkalle ja asemanseutu tyhjeni punaisista joukoista. vaan kaikki eivät lähteneet ja taistelut ja tykistökeskitykset jatkuivat Luumäellä.

Tällöin Hilma Puranen päätti ottaa ohjat käsiinsä ja saada taistelut päättymään. Hän lähti vapunpäivänä 1.5.1918 vaeltamaan tulvaveden varassa olevien Kiurulan korpien kautta kohti valkoisten tykkipatteria. Perille päästyään hän paljasti punaisten tykkiasemien paikat ja valkoisten tykistö osuikin maaleihinsa. Vapunpäivän iltaan mennessä punaisten tilanne oli jo muutenkin kestämätön ja he aloittivat tykkiensä vetämisen pois Ristivuorelta ja Urosta. Myös Huopaistenvirran tienoilla punaiset kohtasivat valkoiset ja vetäytyivät täältäkin kohti Taavettia jättäen aseistuksensa jälkeensä.
Karjalan vaakunakuviot pyramidin kyljessä

Taavetissa perääntymistie oli jo tuolloin tukossa, mutta pimeys auttoi punaiset saaroksista pakosalle. Tuona yönä 1/2.5.1918 valta kuitenkin siirtyi punaisilta valkoisille Luumäellä ja jäljellä oli enää loppuselvittelyjen aika. pakosalle päässeet punaiset otettiin kiinni muutaman päivän kuluttua Kotkassa, missä venäjälle lähteviä ei ollutkaan. Pakomatka siis päättyi katkeraan pettymykseen.

Jälkiselvitteyiden aikana 69 punaista luumäkeläistä menetti henkensä ja näiden lisäksi 30 nääntyi nälkään tai kuoli tauteihin vankileireillä. Lopullista tappio lukua lisää vielä 22 kadonnutta, joista kenties muutama pääsi pakenemaan Venäjälle tai he kohtasivat kohtalonsa jossain muualla Suomessa. Tuolta ajalta kirjanpito ei ole ehkä kaikkein luotettavinta mahdollista sorttia?
Laatta muistomerkin kyljessä

Sodan päättäneen Kiurulan suoran taistelupaikan muistomerkki pystytettiin taisteluiden päättymisen 20-vuotis juhlallisuuksissa 1.5.1938. Paikalla oli ainakin Luumäen suuri mies presidentti Svinhufvud, joka otti vastaan Taavi Tainan johtaman paraatin. Paljastustilaisuudessa juhlapuheen piti luutnantti Parmanen ja hänen jälkeen Viipurin Suojeluskunnan soittokunta esitti torvisoittoa ja taiteilija Eino Hyyrynen lausui runoja.

Päivitys: Muistomerkin suunnitteli Taavi Taina 












lauantai 18. tammikuuta 2014

Luumäki / Vakaumuksensa vuoksi kuolleet*

Luumäelläkin koputeltiin oviin keväällä 1918. John Cougar Mellencamp "What if I came knocking"

Luumäen Taavetin hautausmaan perimmäisestä klkasta löytyy punaisten yhteishaudan kohdalle pystytetty muistomerkki, mikä on osoitettu Vakaumuksensa vuoksi kuolleille. Tekijää emme tiedä, mutta muistomerkki on pystytetty todennäköisesti paikalleen vuonna 1956. Muistomerkin reliefi on aiheeseen tyypillinen polvillaan oleva naishahmo, joka pitää kädessään lippua, minkä varsi on katkennut. 
Vakaumuksensa vuoksi kuolleet

Luumäen kunnan alueella oli sodan jäljiltä joukkohautoja ainakin Kiurulassa ja Jurvalassa. Luumäen kirkkoherra Borg päätti siirtää Kiurulan vainajat Taavetin hautausmaalle, mutta siellä on vain osa kaatuneista. Osa on edelleen Kiurulan kankaalla joukkohaudassa, koska paikallinen maanomistaja halusi pitää toisen paikan salassa. 

Päivitys: Muistomerkin pystytti Luumäen työväenyhdistys vuonna 1954

perjantai 17. tammikuuta 2014

Taipalsaari / Pulkkaniemi





                                                      Ruoska "Työmiehen haudalla"

Joskus syksyllä ajattelin kirjoittaa tästä Taipalsaaren Merenlahdella sijaitsevasta Pulkkaniemen hautamuistomerkistä, mutta sitten hoksasin että Sekalaista propagandaa blogia kirjoittava TP oli aiheesta julkaissut oman kirjoituksensa samaan aikaan. Päätin pitää aiheen suhteen pienen breikin. Nyt on kuitenkin aika esitellä oma versioni samasta aiheesta. Siis vielä kerran sisällissodan pyörteisiin Taipalsaarelle.

Vuonna 2006 ilmestyi paikallisen historiaryhmän teos Taipalsaari - 1918, mistä varmasti selviäisi asiat paljon tarkemmin, mutta en valitettavasti ole saanut sitä käsiini. Näin ollen olen pakoitettu kirjoittamaan tämän tarinan vähäisillä tiedoilla. Pahoittelut siitä. Periaatteessa tämä on jatkoa eiliseen kirjoitukseeni, joten kerrotaan hivenen sisällissodan jälkiselvittelyistä Taipalsaarella. 
Pulkkaniemi Saimaan rannalla

Valkoisethan valloittivat Taipalsaaren kirkonkylän 25.4.1918 ja sen jälkeen oli kostotoimenpiteiden vuoro. Hävinneitä piti rankaista ja niinpä tuolloin 4700 asukkaan Taipalsaari koki kovia. Kokonaistappiot pienelle kunnalle olivat 94 kaatunutta, joista valkoisia 14 ja punaisia 80. Huomionarvoista on, että heistä ainoastaan 22 kaatui taisteluissa. Loppujen kohtalo oli karumpi. Välittömästi sodan jälkeen toimintansa aloittaneet kenttäoikeudet ampuivat yhden miehen Savitaipaleella, mutta loput 36 olivat paikallisten kostotoimenpiteiden uhreja. Näistä teloitetusta 36 miehestä 20 ammuttiin Pulkkaniemeen ja 16 Heikkolankankaalle.
Pulkkaniemen muistomerkki

Lisäksi Lappeenrannnan leirillä teloitettiin seitsemän punaista ja muualla vielä yksi Taipalsaarelainen. Ilman oikeudenkäyntiä ammuttiin vielä kaksi punaista omien toimesta ja vankileireillä kuoli vielä 26 punaista taipalsaarelaista. Eikä tässä vielä kaikki, koska jotkut pääsivät ehkä pakenemaan Venäjälle. Näistä 17 kadonneesta ainoastaan kolme palasi takaisin kotiinsa, muiden kadotessa maailmalle. Melkoinen suonenisku pienelle pitäjälle. Unohtaa ei myöskään sovi, että 120 taipalsaarelaista tuomittiin valtiorikosoikeudessa vankeusrangaistuksiin ja menettämään kansalaisluottamuksensa.

Taipalsaaren kirkon vieressä sijaitsevassa nykyisin kotiseutumuseossa olevassa Röytyn talossa istui keväällä 1918 yrmeitä miehiä, jotka muodostivat paikallisen kenttäoikeuden. Tuomiot olivat arpapeliä ja kohtalon saattoi ratkaista henkilökohtaiset tuttavuudet ja ahkeran työntekijän maine. Karumpi kohtalo oli heillä, joita kukaan ei tuntenut. Heille kohtalo määräsi laivamatkan Hurma-nimisellä aluksella Merenlahden Pulkkaniemeen.
Pulkkaniemi

Ensimmäinen lasti Hurmalla lähti jo 29.4.1918 kirkkorannasta kohti Pulkkaniemeä. Matkassa oli 21 kuolemaantuomittua. Kolme kerrallaan miehiä tuotiin ammuttaviksi, mutta ensimmäisestä ryhmästä säästettiin Forsman niminen mies, jonka yksi ampujista tunsi henkilökohtaisesti. Hänet lukittiin laivaan ja ammunta jatkui, kunnes 20 punaista oli teloitettu Pulkkaniemen yhteishautaan. Lopuksi Forsman tuotiin vielä katsomaan toiminnan tulosta ja hän seurasi, kun hautaa luotiin umpeen. Forsmanin mukaan jotkut olivat tuolloin vielä elossa.
Seitsemän henkilöä mainittu nimellä, muut ym. merkinnällä. Yhteensä 20 teloitettua

Lopuksi vielä pientä infoa, minkä härskisti kopion Sekalaista propagandaa blogista. Anteeksi TP, mutta en löytänyt mistään kyseistä tietoa, että hauta oli matala ja hevoset kuopivat välillä ruumiita näkyville ja että ajoittain hauta oli veden vallassakin. Joku rohkea pystytti paikalle myöhemmin puuristin, mutta jo 1920-luvun aikana paikalle pystytettiin muistomerkki, mikä nykyisin on erään kesämökin pihapiirissä. Lienee melko kolkkoa, vaikka muistomerkki ei mainitsekaan kaikkien 20 teloitetun nimiä. Miksi? Siihen en osaa vastata, mutta paikka on vaikuttava muutenkin. Toivottavasti hautarauha säilyy vastaisuudessakin....  
Mökin rakennus muistomerkin kupeessa

torstai 16. tammikuuta 2014

Taipalsaari / Vapaussodan muistomerkki*

                          Taipalsaaren miehet eivät olleet paperitähtiä. Juice "Paperitähdet"

Joskus ihan aidosti harmittaa, ettei kaikista asioista löydy tietoa Internetistä ja ajoittain kirjallisuuden antikin jää heikoksi. Niin on valitettavasti taas tänään käymässä. Kuten jo arvata saatattekin, niin vuorossa on lyhyt postaus.

Sisällissodan aikaan Taipalsaari oli aluksi valkoisten Suojeluskunnan hallussa, mutta helmikuun lopulla 1918 tilanne muuttui. Punaisten eteneminen Lemille, Savitaipaleelle ja taipalsaarelle pakotti valkoiset vetäytymään kirkonkylistä. Alkoi punaisten hallitusjakso, jonka aikana punaiset tekivät ryöstöretkiä lähikyliin. Tilanne ei kuitenkaan ollut lopullinen, vaan Savitaipaleen joutuminen valkoisten käsiin aiheutti Taipalsaaren punaisissa pelkoa.
Taipalsaaren vapaussodan muistomerkki

Pelko omasta kohtalosta pakotttikin monet pakenemaan heikkoja jäitä pitkin Lappeenrantaan. Samaan aikaan valkoiset valtasivatkin Taipalsaaren kirkonkylän 25.4.1918 ja asettuivat odottamaan jäitä pitkin palaavia punaisia, koska Lappeenrannasta ei ollut enää mahdollista paeta mihinkään. Monet pidätettiinkin jo rannassa, heidän palattua vaaralliselta retkeltään jäiden yli.

Tästä alkoi paikallinen valkoinen terrori, minkä kohteeksi moni Taipalsaaren punainen joutui. Raivoa tuskin lievensi ainakaan pakomatkan alkaessa tuleen sytytetty Taipalsaaren kirkko. Kirkko tosin pelastui 15-vuotiaan punaisiin kuuluneen Eino Juntusen toiminnan ansiosta. Hän jätti pakenematta ja hälytti apua sammuttamaan kirkkoa, jolloin seinänvierustoille asetetut kranaatit eivät kerinneet räjähtää.

Yhteisillä talkoilla kirkko pestiin noesta, vaikkakin kupoli jäi nokiseksi pitkäksi aikaa. Valitettavasti en löytänyt mistään tietoa, että mikä oli Eino Juntusen kohtalo. Toivottavasti hänen henkensä säästettiin, koska hänen toiminta esti kirkkoa palamasta maan tasalle.
Muistomerkki sijaitsee kauniilla paikalla Taipalsaaren kirkkopihassa

Joka tapauksessa voittajat saivat Taipalsaaren kirkkopihalle oman muistomerkin, mutta tästä meillä ei ole mitään tietoa niin tekijästä kuin paljastusvuodestakaan. Taas on paikallistietäjillä mahdollisuus täydentää olemattomia tietojamme. Kiitokset jo etukäteen....

Päivitys 27.2.2018
Taipalsaaren kirkonkylän nuorisoseura aloitti juhannuksena 1918 rahankeruun muistomerkkiä varten, Tilaus lähti kesällä 1920 Helsinkiin Osakeyhtiö Granitille. Heillä oli ilmeisesti tilauskirjat täynnä, koska muistomerkki toimitettiin vasta  seuraavana vuonna. Paljastustilaisuus päästiin pitämään vasta helluntaina 1921. Suunnittelijasta ei ole täyttä varmuutta, mutta Ilmari Wirkkala on todennäköinen vaihtoehto, koska hän on suunnitellut samankaltaisia muutamaan muuhunkin paikkaan. 

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Taipalsaari / Sodan uhreille 1918

           Willimies on viulistien, etenkin blondien, suuri ihailija! Elonkorjuu "Viiltävä ikävä"

No niin, eilen tuli valitettua elämän kalleutta, mutta nyt on taas hyvä mieli. Pari viikkoa takaperin paljastamistani 30:stä uudenvuodenlupauksesta ensimmäinen on toteutettu. Ajoin eilen näet trukkia. Itseasiassa kahtakin trukkia, joten tästä se lähtee. Näinköhän virne katoaa naamaltani viikossa?
Willimiehen uudenvuodenlupaus numero 29. Tehtävä suoritettu 14.1.2014

Tänään selviän taas melkoisen helpolla, kun en tiedä tästä muistomerkistä paljoakaan! Joka tapauksessa tämäkin ansaitsee tulla esitellyksi. Kyseessä on vuoden 1918 sisällissodan uhreille Taipalsaaren hautaumaalle pystytetty muistomerkki, minkä ovat kustantaneet Taipalsaaren seurakunta ja Taipalsaaren kunta. Muistomerkin paljastusvuodesta meillä ei ole mitään tietoa, muuta kuin että ajankohta on 1960-luku.

Muistomerkin alla on punaisten joukkohauta, mihin paikallinen kirkkoherra siirrätti paikkakunnan punaiset vainajat ja hankki omalla toiminnallaan muistomerkin. Vainajat siirrettiin hautausmaalle Hiihtomäeltä, Heikkolasta ja Heikkolan kankaalta.
Sodan 1918 uhreille

Hivenen meitä kuitenkin ihmetyttää, ettei muistomerkin julkaisemiseen osallistunut paikallinen työväenyhdistys. Onko asia vielä tuolloin ollut arka asia paikkakuntalaisille? 

tiistai 14. tammikuuta 2014

Parikkala / Vapaussodan muistomerkki*

                   Zen Cafen tavoin Willimiestäkin ajoittain vituttaa " Antaa vituttaa vaan"

Huh, melkoisia suunnitelmia ilmassa! Juuri kun sain ostettua uuden Willimobiilin, niin nyt pukkaa jo uutta rahareikää köyhän miehen harteille. Haaveissa olisi ostaa oma kämppä, mutta eipä taas kelpaakaan ihan mikä tahansa lukaali. Ei, kyllä sen pitää olla ihan oma ranchi, vaikken hevosia omistakaan eikä ole edes suunnitelmissa hankkiakaan. Jonnekin se vaan on tämä lisääntyvä moottoroitu kalusto saatava sijoitettua.

Niin, tällä hetkellä kokoelmissani on kaksi autoa ja kaksi moottoripyörää, joiden vakuutusmaksut tuntuvat syövän ihmisen hengiltä. Tälle osastolle olisi vielä haaveissa hankkia täydennystä ikivanhan amerikkalaisen harrasteauton muodossa, juniorille luvattua mopoa unohtamatta. Skootterin ostostakin on ollut puhetta, mutta kyllä naisväki pärjännee vielä tovin polkupyörällä ja linja-autolla....toivottavasti? Jos ei riitä, niin sitten ryhdyn hoilaamaan tuota Zen Cafen rallia....

Nyt kun rahoista on jo melkein päästy eroon, niin mietityttää vähän, että eikö Willimiehen jäljet johdakaan lopuksi tuttuun aloituspaikkaansa Kaukaalle? Ilmeisesti eivät, mutta koska homma on vielä kesken, niin haetaanpa hivenen vauhtia Parikkalan suunnalta. Aiheena vielä kesken oleva sisällissotaan liittyvien muistomerkkien esittely. Joten laitetaanpa uutta lyhyttä tarinaa kehään....

Loppuvuodesta 1917 Parikkalan Suojeluskuntaan kuului joitain kymmeniä miehiä, joiden aseistus oli surkea. Paikallisella keräyksellä saatiin rahaa, millä hankittiin huonokuntoisia aseita Viipurista lisää. Suojeluskuntalaisten määrä kasvoi kuitenkin nopeasti ja tammikuussa 1918 Hiitolassa oli sotaan valmiina 82 miestä Parikkalan 350 miehen vahvuisista joukoista. Monilla tosin aseistuksen muodosti puukko! Ensimmäiseen taisteluun parikkalalaiset osallistuivat 27.1.1918 Kämärässä, missä kuoli viisi miestä. 
Harmaagraniittinen muistomerkki Parikkalan kirkkopihalla

Sodan aikana itse Parikkalassa ei taisteluja käyty ja veriteoiltakin vältyttiin. Simpeleen tehtaatkin pyörivät vielä helmikuussa, vaikka muu Suomi oli sodassa. Ainoat väkivaltateot olivat kangaskylän työväentalon polttaminen ja kuulustelujen jälkeen viisi henkilöä toimitettiin vankileirille. Heistä kaksi ei palannut koskaan enää kotiinsa. Sen sijaan kaatuneita vapaussotureita toimitettiin arkuissa Parikkalaan ja ensimmäisen kerran heitä haudattiin 1.4.1918 Parikkalan multiin. Viimeisen kerran heitä haudattiin toukokuun puolivälissä, jolloin heräsi ajatus Vapaussodan sankareiden omasta muistomerkistä.
29 kaatunutta on saanut nimensä ikuistetuiksi muistomerkkiin

Tarkoitusta varten kunta myönsi 25.000 silloista markkaa muistomerkkiä varten ja se päätettiinkin toteuttaa. Muistopatsas valmistui melko nopeasti ja paljastettiin kaikkien nähtäväksi 30.11.1919 varustettuna 29 kaatuneen parikkalaisen vapaussoturin nimillä. 

Päivitys 27.2.2018
Tämä jyhkeä ja sanoisinko massiivinen muistomerkki on arkkitehti Väinö Keinäsen suunnittelema ja viipurilaisen Koneellisen Kiviveistämön tekemä.