keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Antrea / Verkkolöytö

Joitain vuosia takaperin ajelimme Williladyn kanssa kohti Vuoksenrannan kirkkoa, joka sijaitsee melkoisen autiolla seudulla. Matkan varrelle osui tienviitta, missä kerrottiin reitti Vuoksenrantaan. Tämän kohteen olemme jo esitelleet, mutta viitan toinen suunta on nyt vuorossa. Siinä luki, että Korpilahden verkkolöytö. Pakkohan se oli käydä tienoo kurkkaamassa, vaikka siellä ei asutusta ollutkaan ja paikka mistä verkko aikoinaan löytyi, on keskellä pajukkoa tai metsää.
Viitta osoittaa löytöpaikan suuntaan

Niinpä emme edes aikoneet selvittää löytöpaikkaa, vaikka meilläl olikin koordinaatit matkassa mukana. Eipä sieltä mitään olisi löytynytkään... Silti voisin tässä kertoilla muutaman asian tästä verkkolöydöstä. Kyseessä on maailman vanhin kalastusverkko, joka on valmistettu pajun niiniosasta. Verkonkohot ovat olleet männynkaarnasta ja lisäksi siinä on ollut painona kiviä. pituudeltaan verkko on ollut liki 30 metrinen ja reilun metrin korkea. Ikää kyseisellä verkolla on noin 10400 vuotta.
Helikopterikenttä löytyi keskeltä autiutta

Täyttä tyhjyyttä

Jossain tuolta verkko löytyi aikoinaan

JOnkun talon raunio sentään muistutti entisestä asutuksesta

Verkko löytyi täältä Antrean Korpilahdelta vuonna 1913 ja löydön teki Antti Virolainen. Aluetta tutkittiin välittömästi löydön jälkeen ja paikalta löytyi verkon lisäksi myös muita tavaroita yhdeltä pieneltä alueelta. Todennäköisesti muinaisen kalastajan vene on kaatunut ja lasti tippunut tuolloiseen Ancylusjärveen. 

Alueena nykyinen Korpilahti täynnä autiutta. Ei taloja, ei ihmisiä, ei mitään! No on sinne sentään joku tehnyt helikopterikentän!!! Miksi, ei harmaintakaan hajua... no Venäjä on Venäjä.
Ainut löytämäni laillinen valokuva Antrean verkosta....paremminkin osasta siitä!
Nykyisin verkko on tallessa Suomen Kansallismuseossa. 

Lisää verkosta voit lukaista vaikkapa täältä.

tiistai 12. joulukuuta 2017

Juustila / Kanavan rakentajien muistomerkki

Jokunen vuosi takaperin menimme jälkikasvun kanssa laivalla Saimaan kanavaa pitkin Viipuriin. Kokonaisuutena matka oli mielestäni melkoisen puuduttava, koska alus kulki viisi tuntia Lappeenrannasta Viipuriin ja samalla kyydillä tulimme takaisinkin. Sai siinä muutaman sulun lasketella alamäkeen ja yhtä monta kivuta ylöskin päin paluumatkalla. 
Kaksi korkeaa tolppaa vanhoista kivistä

Matka ei ollut toki itselleni ensimmäinen, mutta viimeiseksi saattoi hyvinkin jäädä. Tosin olen oppinut elämäni aikana, etten koskaan enää sano ei koskaan, koska se tuntuu olevan mahdoton lupaus pidettäväksi. Monta kertaa olen siis joutunut pyörtämään päätökseni kovasta uhoamisesta huolimatta, joten saattaahan se olla että ensi suvena istun taas laivassa kohti Viipuria....
Kuvasta pilkottaa myös muistolaatta, jota en päässyt kuvaamaan

Massiivinen muistomerkki

Matkalle osui yksi muistomerkki, jonka kuvasin laivasta. Tämä Salmaan kanavan rakentajien muistoksi pystytetty muistomerkki onkin sellaisessa paikassa, etten sitä muuten olisi voinut kuvatakaan. Paikka on entisellä Juustilan sululla, joka nykyisin tunnetaan nimellä Brunitchnoe. Alueelle on pääsy kielletty maita myöten, joten tämä olikin ainoa tilaisuus kuvata se tänne blogiin esiteltäväksi.
Vanhaa kanavaa näkyy taustalla

Muistomerkki on ihan hemmetin korkea kasa kiveä, joka on tehty joskus 1960-luvun lopulla, kun Saimaan kanava otettiin uudelleen käyttöön 1968. Se koostuu vanhoista Juustilan sulkujen reunakivistä ja se on hieno muistutus vanhojen kivimiesten taidoista ja kyvyistä. Muuta en muistomerkistä osaa sanoa, joten taas lukijoilla on mahdollisuus osallistua blogin päivitykseen. Tiedän jonkun tietävän tästä paljon lisääkin. Kiitos etukäteen...

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Hiitola / Hiitolan kirkko

Luovutetun Karjalan kirkkojen esittelyt jatkuvat. Pakko tunnustaa, että kohta on taas edessä uusien kohteiden kuvaaminen, koska ainakin nämä kirkot ja hautausmaat alkavat olla melkoisen vähissä. Kuvaamatta on toki vielä melkoisesti kaikenlaisia kohteita Venäjän puolella, mutta nyt matkat ja aikataulutus ovat ratkaisevassa osassa. Joutsenosta katsoen moni paikka on kaukana ja kaiken lisäksi hankalan matkan takana... luvassa on siis mielenkiintoisia reissuja.
Hiitolan kirkko ja tuhottu neukkupanssari kesällä 1941 (SA-kuva)

Tämän päivän kohteeni Hiitola on myös listallani, koska ainahan jotain jää kuvaamatta vaikka kuinka yrittäisi taustatyönsä tehdä kunnolla. Mutta se onkin sitten ensi suven murheita....

Ensimmäinen kerta, kun Hiitola mainitaan asiakirjoissa on vuodelta 1396. Tuolloin Suomen puolelta sissit saapuivat ryöstämään Hiitolan Kylälahtea. Aikojen muuttuessa ja Hiitolan jäätyä Stolbovan rauhassa Ruotsille, se muodosti oman seurakunnan välittömästi rauhanteon jälkeen. Tietysti seurakunta oman kirkkonsa tarvitsee, joten sitä ryhdyttiin rakentamaan 1625. Ilmeisesti alkuaikana kirkonmenot pidettiin jonkin torpassa?
Hiitolan kirkon muistomerkki on vanhan kellotornin perustuksilla

Toinen kirkko valmistui Hiitolaan 1695 ja kolmas kirkko vuonna 1795. Viimeinen Hiitolan kirkko toimi herran huoneena aina vuoteen 1944, jolloin se jäi venäläisille. Kuitenkin jo talvisodan jälkeen venäläiset olivat purkaneet kirkkoa omiin tarkoituksiinsa, joista minulla ei ole tietoa. Tuolloin alttari, urut, lehteri ja penkit hävitettiin. 
Hiitolan kirkon muistomerkki

Jatkosodan aikana suomalaiset korjasivat kirkkoa ja ensimmäinen jumalanpalvelus pidettiin jo vuoden 1941 aikana. Kaikesta korjaamisesta huolimatta kirkkoa ei enää tänä päivänä ole, vaan kirkko tuhoutui vuonna 1968 hitsauskipinästä lähteneessä tulipalossa. Miksi hitossa kirkossa hitsattiin, ei ole tiedossani!!
Muistomerkin teksti kahdella kielellä

Samalla tavalla tulipalossa tuhoutui jo 1950-luvulla kirkon kellotapuli, minkä perustusten päälle on pystytetty Hiitolan kirkon muistomerkki. Muistomerkki pystytettiin vuonna 1993 ja sen pystyttämisestä vastasi Hiisi-säätiö ja Hiitolan pitäjäseura.
Suomalaisuuden jälkiä Hiitolassa

perjantai 8. joulukuuta 2017

Viipuri / Monrepos osa 2

Edelliselläkin kerralla olimme Monrepossa, mutta koska postauksesta olisi tullut aivan jättimäisen pitkä, niin päätin jakaa puistoalueen kirjoitukset kahteen tarinaan. Ensimmäisessä osassa esittelin kohteet, jotka sijaitsevat puiston pääportilta Suomen suuntaan. Nyt tietenkin minun logiikallani vuorossa ovat puistikon kohteet, jotka sijaitsevat pääportilta Viipurin kaupungin suuntaan!

Tällä kertaa jätän pidemmät historiaosuudet pois ja keskityn ainoastaan puistosta löytyvien muistomerkkien esittelemiseen. Jos olet kiinnostunut puiston menneisyydestä, niin sinun kannattaa lukaista edellinen kirjoitukseni, missä kerroin puiston historiallista taustaa.
Leijona näkyvissä...

Itsenäisyyden leijona on kulkeutunut Monreposiin
Pääportilta lähdettyä kuljetaan ensin pitkää puiden reunustamaa kävelytietä, jonka päästä käännytään oikealle Viipurin kaupungin suuntaan. 
De Broglien veljesten obeliski

Obeliski on korkealla kalliolla

Muistomerkistä on kadonnut osia

Marmorilaattoja jalustassa


Marmorikin halkeaa

Pystyttäjän nimi
Obeliski on pystytetty Paul Nicolayn vaimon veljesten muistoa kunnioittamaan Monreposiin. Paulin vaimon veljet kaatuivat Napoleonin sodissa ja tämä englantilaisen arkkitehti Charles Heathcote Tatham suunnitteli tämän obeliskin. Se pystytettiin paikoilleen vuonna 1827. Muistomerkin nimi tulee veljesten sukunimestä De Broglie.
Tolppa näyttää teräkseltä, mutta on marmoria

Vierailijoita on maastosta päätellen riittänyt

Laatta on kadonnut

Vain reiät ovat jäljellä
Keisarien pylväs pystytettiin vuonna 1804 kahden keisarin, Paavali I:n ja Aleksanteri I:n kunniaksi. Se sijaitsee puiston itälaidalla korkean kummun päällä. Jalustalle asetettu pylväs on tehty vihreänharmaasta ruotsalaisesta marmorista. Siihen oli kiinnitetty laatta, johon on kaiverrettu latinankielinen teksti ”Ceaser noblis haec otia fecit” (Keisari lahjoitti meille tämän rauhan). Nykyisin laatta on kadonnut jonnekin.
Monrepos oli kuuluisa kaarisilloistaan 

Sillat ylittävät pieniä kanavia, joista kaivetut lammet saavat vetensä

Jäisi itseltäni tekemättä

Vesi oli kuvaushetkellä melko matalalla
Monreposin kaarisillat rakennettiin italialaisen Martinellin piirustusten mukaan 1798. Alkuperäiset olivat moniväriset ja saattoipa niissä olla ripaus kultamaaliakin. Alkuperäiset sillat olivat huonokuntoiset ja ne purettiin 1950-luvulla. Nykyiset kaksi Monreposin kaarisiltaa valmistuivat vuosina 1998 ja 2001 Pro Monrepos yhdistyksen ja Tampereen ammattikorkeakoulun tekeminä. 
Tästä on varmaan aikoinaan mennyt lautta ylitse?

Puiden juuret ovat pinnassa

Tämäkin puu lienee jo iäkäs, koska se on ontto

torstai 7. joulukuuta 2017

Viipuri / Monrepos osa 1

Oma luokkani ja 8A-luokka kävivät sytyttämässä kynttilät Karjalaan jääneille vainajille itsenäisyyspäivän kunniaksi 
Itsenäisyyden juhlimisesta luokkani tytöt osasivat ottaa ilon irti
Itsenäisyyspäivä juhlineen oli ja meni, mutta hyvät muistot siitä jäi. Koulumme juhla oli tyylikäs ja sen jälkeinen kynttilöiden sytytys Karjalaan jääneiden vainajien kunniaksi kruunasi koko päivän. Kuka väittää etteivät nykynuoret osaa juhlia arvokkaasti? Kynttilöiden sytyttäminen, lyhyen puheeni kuunteleminen ja hiljainen hetki vainajille sujuivat kuin ammattilaisilta. Pitänee ottaa tämä operaatio jokavuotiseksi tavaksi.... mutta nyt asiaan ja palataan Karjalan maisemiin Viipuriin.

Monrepos, tuon nimen kuulin mummoltani monet kerrat lapsuudessani ja myöhemminkin. Ilmeisesti puisto oli tehnyt mummooni hänen nuoruudessaan ennen talvisotaa lähtemättömän vaikutuksen. Nuo tarinat jäivät kaihertamaan mieleeni ja pitihän se itsekin päästä katsomaan tuota legendaarista puistoa. Ensi visiittini oli joskus 1990-luvun alkupuolella ja eihän se silloin minuun vaikuttanut mitenkään. Paikkahan oli aivan umpeenkasvanutta puistikkoa ja rakennelmat raunioina. En voinut ymmärtää mummoni juttuja ollenkaan...
Monrepos`n upea sisäänkäynti

Alueen kartta on tarpeen, koska alue on valtava

Toinen visiittini oli vasta 2015 ja paikkahan oli muuttunut edukseen. Puistikot ja käytävät olivat siistit ja rakennelmia korjattu vaikkakin itse päärakennus oli surkeassa kunnossa. Kaikkea ei keretä korjaamaan vauhdikkaasti, mutta silti nyt täytyi tunnustaa, että puisto teki minuun vaikutuksen. Aloin jo vähän ymmärtää mummoni kertomuksia. Toki itse en päässyt samaan tunnelmaan kuin mummoni joskus 1920- ja 1930-luvulla, mutta jotain taikavoimaista tässä paikassa on! Se on pakko tunnustaa.
Puisto on täynnä polkuja

Puisto on niin iso, että tämän 161 hehtaaria kokoisen puiston esitteleminen yhdellä kertaa olisi liian haastava tehtävä, joten esittelen sen kahdessa postauksessa. Tässä ensimmäisessä osassa esittelen puiston sisäänkäynnin ja siitä Suomen rajan suuntaan olevat merkittävät kohteet. Niitä onkin yllättävän monta! Eipä kyllä vähempää ole tulossa toisessakaan osassa.
Alue on rehevää

Vaan aluksi lienee syytä kertoa hivenen paikan historiasta, koska puisto on parisataa vuotta vanha ja se on tuona aikana muodostunut kulkureittien osalta vakiintuneeksi. Puistoalue sisältää Monrepos`n kartanon ja lukuisia muistomerkkejä, jotka tietenkin esittelen kaikille lukijoille. Aikoinaanhan Monrepos oli maamme komein puisto, joka tunnettiin myös laajalti kotimaan ulkopuolella.

Alkunsa puisto sai 1760-luvulla, jolloin Monrepos`n omistajaksi tuli Pjotr Stupisin, joka toimi tuolloin Viipurin linnan ylikomendanttina. Hänen aikanaan kartanon piha-alue muuttui englantilaiseksi maisemapuutarhaksi. Hänen jälkeensä alue siirtyi Wurttenbergin prinssin Friedrich Wilhelmin omistukseen vuonna 1782. Hänen aikansa jäi lyhyeksi, mutta hän antoi puistolle sen nykyisen nimen Monrepos, joka tulee ranskankielen sanoista mon repos eli lepopaikkani. 
Upeat kaarisillat ylittävät kaivettuja puroja

Vuonna 1788 kartanon uudeksi omistajaksi tuli aatelinen Ludwig Heinrich von Nicolay. Seuraavien vuosikymmenien aikana puistoa rakennettiin ja se laajeni nykyisiin mittoihinsa. Apunaan Nicolaylla oli puutarhuri Biesterfeld ja italialainen arkkitehti Martinelli, joka laati suunnitelman puistoalueesta. Alueelle valmistui heidän aikanaan paljon uusia polkuja, siltoja ja muistomerkkejä, joita saamme edelleen ihailla. Puistosta muodostuikin yksi Euroopan komeimpia yksityispuistoja, joka todellakin tunnettiin Suomen ulkopuolellakin.
Pitihän se päästä itsekin kuvaan

Vuonna 1820 kartano siirtyi perintönä Ludwig von Nicolaylta hänen pojalleen Paulille. Hänen aikanaan puistoa kehitettiin hänen isänsä keskenjääneillä suunnitelmilla, mutta tietenkin hän antoi niihin omat mausteensa. Isoin projekti oli vuonna 1830 valmistunut Ludwigsburgin hautakappeli puiston edustan pienelle saarelle. Tänne hän siirrätti isänsä ja äitinsä jäännökset Sorvalin hautausmaalta. Lisäksi sinne valmistui myös oma hautausmaa suvun muille jäsenille. Tänne ei Willimiehelläkään ollut pääsyä, joten kaikki kuvat ovat kaukaa otettuja.
Alueen puusto on vanhaa

Paul von Nicolayn aikana puisto avautui myös ulkopuolisille, vaikka se aluksi vaatikin paronin myöntämän lupalapun. Hänen kuoltuaan kartano siirtyi hänen pojalleen ja lopuksi hänen pojalleen Paulille, joka kuoli 1919 sukunsa viimeisenä miehenä. Miespuolisten jälkeläisten loputtua, omistajaksi siirtyi Paulin sisko Marie ja viimeisenä toinen sisarus Sofia Louise von der Pahlen. Heidän aikanaan Monrepos muuttui kuuluisaksi nähtävyydeksi, jollaisena mummoni aina muisti Monrepos`n. Parhaimmillaan puistossa kävi mummoni lisäksi 15000 muutakin vierailijaa.
Idylliä

Luonto tekee upeimmat taideteokset

Pahimpiin paikkoihin on tehty portaita

Mikäpä tässä on levähtää

Maisemia Monrepopuistosta

Reitti huvimajalle on vanha

Jatkosodan jälkeen kartanosta tuli puna-armeijan henkilöstön virkistyspaikka, jonka jälkeen päärakennus muutettiin 1952 päiväkodiksi. Lisäksi alueelle nousi lasten huvipuisto. Alue myös rapistui ja monia rakennuksia piti purkaa 1960-luvulla. Sen seurauksena alue julistettiin suojelukohteeksi ja sitä alettiin kunnostamaan. Lopulta huvipuistokin lakkautettiin ja alueesta muodostettiin valtiollinen luonnonsuojelupuisto Park Monrepo.

Siinä pieni historiapaketti puiston vaiheista, mutta nyt lienee syytä esitellä ne lupaamani kohteet? Ensimmäiseksi vuorossa on kartanon kirjastorakennus, jonka piti mennä tänä vuonna remonttiin, mutta en ole käynyt katsomassa onko mitään tehty. Ehkä ensi suvena joudan taas paikan päälle?


Monrepos`n pääportti
Monrepos`n pääportti lienee arkkitehti Carl LLudwig Engelin suunnittelema, mutta koska se on rakennettu? Tarkkaa vuosilukua tietää tuskin kukaan, mutta se on varmaa että se tehtiin vuoden 1830 jälkeen. Kyseinen portti oli paikoillaan vielä neuvostovuosinakin, koska siitä on jäljellä tieto sen paikallaanolosta vielä vuonna 1954. Tuon jälkeen se huonokuntoisena purettiin ja rakennettiin uudelleen vanhojen piirustusten mukaisesti 1985.
Kartanon päärakennus kaipaisi pikaisesti remonttia

Korjattuna tämä olisi upea kaikkine pylväineen
Kartanon kirjastorakennus, nykyinen päärakennus, valmistui 1780-luvulla ja se on nähnyt paljon. Täällä Ludwig von Nicolay säilytti laajaa kirjastoaan, joka käsitti yli 9000 nidettä. Niistä 8000 lahjoitettiin Helsingin yliopston kirjastolle 1916. Se olikin fiksua, koska ajat muuttuivat. Talvisodan jälkeen rakennus toimi venäläisten sotasaalisvarastona ja jatkosodan aikana suomalaisten sotasairaalana. Sotien jälkeen siellä toimi päiväkoti ja vanhainkoti. Nykyisin se on tyhjänä.
Ludwigsburgin hautakappeliin meneminen mantereen puolelta on vaikeaa

Ludwigsburgin hautamonumentti Suomenlahden puolelta

Tämä kannattaisi ehdottomasti remontteerata
Ludwigsburgin hautamonumentti on Nicolayn suvun hautakappeli, minne suvun edustajia on haudattu. Paikka muistuttaa goottilaiseen tyyliin rakennettua linnaa ja olisi pikaisen restauroinnin arvoinen. Remontti kannattaisi tehdä jo senkin takia, että lähivuosina se saavuttaa arvostetun 200 vuoden iän!
Neptunuksen temppelin kivijalka
Neptunuksen temppelistä on jäljellä ainoastaan kivijalka, vaikka se on rakennettu jo kahteen kertaan. Ensimmäisen kerran tämä roomalaiselle merenjumalalle rakennettu temppeli valmistui n. vuonna 1806. Sen suunnitteli italialainen arkkitehti Giuseppe Martinelli. Tässä puurakenteisessa temppelissä oli sisällä Neptunusta esittävä patsas, minkä jalustaa koristi delfiinit. Temppeli purettiin 1950-luvulla, jolloin veistos katosi samalla kertaa.

Suomalainen Pro Monrepos-yhdistys teki aloitteen sen uudelleen pystyttämisestä vuonna 1999. Montaa vuotta tämä uusi temppeli ei kerinnyt olla ihmisten ilona, kun joku idiootti sytytti sen palamaan kesäkuussa 2011. Kolmatta temppeliä tuskin nousee paikalle ainakaan suomalaisilla euroilla... 
Narkissoksen lähde
Narkissos tulee Kreikan mytologiasta ja se on antanut nimensä lähteelle, jota paikalliset ovat hyödyntäneet vuosisatojen ajan, kenties pidempäänkin. Sen vedellä on kuulemma parantavia vaikutuksia! Alkuperäiseltä nimeltään se on "silmä". Jo vuonna 1799 lähteeseen rakennettiin vesisäiliö ja hana, mutta lopullisen muotonsa Narkissoksen lähde sai vuonna 1820, jolloin arkkitehti Montferrandin suunnitelma toteutettiin.
Matkalla viimeiselle kohteelle, jäi reitin varrelle parikin koivuista huvimajaa

Reitti ei ole liikuntarajoitteiselle

Periltä löytyi Wäinämöisen patsas

Williladykin tunsi hengenheimolaisuutta Wanhan ukon kanssa

Wäinämöinen näppäilee kannelta
Eipä ole Wäinämöinenkään saanut olla Monrepossa rauhassa! Ensimmäinen Wäinämöistä esittävä patsas pystytettiin jo vuonna 1831. Sen oli tehnyt tanskalainen kuvanveistäjä Borup. Jostain kumman syystä Borupin veistos joutui ilkivallan kohteeksi ja se korvattiin jo vuonna 1873 Johannes Takasen Wäinämöisen laulu teoksella. Se katosi talvisodan aikana ja korvattiin kolmannella Wäinämöisellä. sen teki pietarilainen Konstantin Bobkov ja se pystytettiin paikalle vuonna 2007. Se on kopio Takasen Wäinämöisestä.